Sukukokous

Seuran varsinainen kokous, jota kutsutaan sukukokouksiksi, pidetään joka viides vuosi sukuneuvoston määräämänä päivänä huhti-syyskuun aikana.

Auttin suku on kokoontunut kuusi kertaa yhteiseen sukujuhlaansa, vuosina 1993, 1996, 2001, 2006, 2011 ja 2016. Juhlat on pidetty Auttin kappelilla.

Sukukokoukset eli sukujuhlat on pidetty seuraavasti:

1. Sukujuhla: 7.8.1993 Autti
2. Sukujuhla: 27.7.1996 Autti
3. Sukujuhla: 28.7.2001 Autti
4. Sukujuhla: 29.7.2006 Autti
5. Sukujuhla: 6.8.2011 Autti
6. Sukujuhla: 9.7.2016 Autti

1. Sukujuhla

Auttin suku kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa 7.8.1993 Auttin kappelille. Tapaamiseen oli kolme aihetta: Suvun esivanhempien Juho ja Kaisa Oikaraisen ja heidän poikiensa muutosta Auttiin oli kulunut 150 vuotta. Samalla vietettiin myös kenraali P. A. Auttin syntymän satavuotismuistojuhlaa. Kolmantena aiheena oli sukuseuran perustaminen. — Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Esa Autti Muhokselta ja sihteeriksi Aulikki Autti Rovaniemeltä.

Auttin sukuseura pystytti 1. sukujuhlassaan 7.8.1993 muistokiven Auttin talon paikalle.

Ensimmäisen sukujuhlan kutsussa oli kartta, jossa Auttin sijainti oli kuvattu sitten, että sinne johtaa teitä eri suunnista. Niinhän todellisuudessa onkin, kylä on vanhojen kulkureittien risteyksessä. Monen Auttin suvun jäsenen tie toi 7.8.1993 Auttiin, esimmäiseen koko suvun yhteiseen tapaamiseen. Kokoontumiseen oli kaksi juhlan aihetta: Selvitysten mukaan suvun esivanhemmat Juho ja Kaisa tulivat poikineen Auttiin syksyllä 1843, siis 150 vuotta aikaisemmin. Suvun ehkä tunnetuimman jäsenen, kenraali Pietari Alaksanteri Auttin syntymästä oli kulunut 100 vuotta. Kolmas ja myös tärkeä asia oli Auttin sukuseuran perustaminen.

Juhlapäivän aamu oli pilvipoutainen. Järjestäjät olivat valmistaneet Auttin kappelille kaiken kuntoon jo edellisenä iltana. Perhekunnittain oli jo edellisenä iltana tai varhain aamulla käyty esivanhempien haudoilla ja sankarihaudoilla. Tulokahveille saapui ennestään tuttuja, joskin tapaamisesta oli saattanut kulua kymmeniä vuosia. Kuitenkin yhtä paljon myös aivan outoja. Jokainen sai nimilipun rintaansa ja perhekunnat etukäteen tilaamansa sukukansion. Ilmoittautuneita oli noin 300, mutta paikalle tuli myös muutamia myöhemmin juhlasta innostuneita. Ohjelman juontajana toimi Oskari Autti ja musiikista huolehti Ylä-Kemijoen kansalaisopiston puhallinyhtye Kari Ovaskaisen johdolla.

Juhla aloitettiin Lippulaululla ja Suomen lipun esiin tuonnilla. Auttin suvun vanhin miespuolinen jäsen Martti Autti toivotti juhlaväen tervetulleeksi. Tervehdyssanoissaan hän totesi, että tällainen tapaaminen on ollut hänen haaveissaan, mutta aina hän ei ole oikein jaksanut uskoa sen toteutumiseen. Avauksen jälkeen seurakunnan tervehdyksen esitti kirkkoherra Ilmo Pulkamo. Hän luonnehti juurien etsimisen olevan nykyajan ihmisen keskeisiä pyrkimyksiä. Suvivirsi kajahti torvisoittokunnan säestyksellä komeasti.

Sukukouksemme ja sukuseuran ajatuksen alullepanija Lauri Autti kertoi esitelmässään sukumme varhaisvaiheista, aina 1600-luvulta lähtien. Juuremme ovat Rovaniemen Oikaraisella, josta yksi esi-isistämme on siirtynyt 1700-luvulla Kuusamoon. Esivanhempamme Juho ja Kaisa Oikarainen ovat sitten kolmen poikansa, Juhon, Antin ja Simo-Pekan, kanssa muuttaneet syksyllä 1843 Auttiin Ingeröisen tilan toiselle puolelle. Auttin suvun alku lasketaan tästä perheestä. — Laulu Kymmenen virran maa päätti aamupäivän osuuden.

Ruokatauolla maistuivat lohisoppa ja lihakeitto. Tavattiin tuttuja sukulaisia ja tutustuttiin uusiin. Kaikilla oli hyvä mieli. — Jälleen keräännyttiin penkkeihin laulamaan kotiseutulaulua Olet maamme armahin Suomenmaa. Kerttu Ruumensaari esitti kaksi yksinlaulua. Toisen niistä, karjalaisen kehtolaulun, hän omisti sekä isoäidilleen Emma Niskalalle että sodassa kaatuneelle isälleen Vieno Niskalalle.
Omassa esitelmässäni kerroin Auttin kylän historiasta sekä erityisesti sukumme vaiheista siellä. Tietoni perustuivat osittain arkistotyöhön, mutta valtasosin erilaisiin kyselyihin, joita alkukesästä 1993 tein. Keskeisen osan muodosti tietysti se muistitieto, jota lapsesta asti on mieleeni jäänyt. Esittelin myös sukunimemme historian.

Koska kyseessä oli myös kenraali Pietari Aleksanteri Auttin syntymän 100-vuotismuistojuhla, ohjelmassa oli Jääkärien marssi, jonka yleisö kuunteli seisaaltaan. Kenraali Auttin sisarenpoika Kauko Kaltio piti enonsa elämänvaiheista esitelmän, jossa tuli esille sekä suvun että koko Suomen historiaa monien vuosikymmenien ajalta. Sillanpään marssilaulun sävelet päättivät tämän juhlavan osuuden.

Päiväkahvin jälkeen lauloimme Arvon mekin ansaitsemme ja pidimme sukuseuran perustavan kokouksen. Puheenjohtajana toimi Esa Autti, joka myös valittiin sukuseuran esimieheksi. Kokous valitsi sukuneuvoston jäsenet kolmeksi vuodeksi. Seuraava kokous päätettiin pitää vuonna 1996.

Ohjelmassa seurasi siirtyminen suvun vanhan asuinpaikalle, Jyrhämäntörmälle. Osa väestä lähti kävellen, osa autoilla. Joukon edessä ajoi Esko Harju-Autti ja olin hänen autossaan kovaäänisen kautta kertomassa ohitettavista taloista ja muista paikoista. Moni suvun jäsen näki ne nyt ensimmäistä kertaa.

Vanhan pirtinpäädyn paikalle oli pystytettynä Kemijoen pohjasta nostettu kivipaasi. Sen päältä poistivat peitteen Veikko Harju-Autti ja Eeva Pitkänen, jonka lapsuudenkoti vanha Juhon talo oli. Lauloimme vielä yhdessä, ja hyvin monet ottivat kuvia perhekunnittain. — Kappelille palasimme vanhan kylätien kautta ja pysähdyimme myös Harjun pihalla.

Juhlapaikalla Kerttu Ruumensaari vielä lauloi lähtiäisiksi. Veikko Harju-Autti esitti tilaisuuden päätössanat ja toivotti suvun tervetulleeksi juhlaan kesällä 1996. Maammelaulu ja lipun poistuminen päättivät historiallinen tilaisuuden.

Marketta Harju-Autti

Teksti on julkaistu AUTTIn sukulehdessä kesällä 2001

2. Sukujuhla

Toinen sukujuhla pidettiin 27.7.1996 Auttin kappelilla. Juhlassa kutsuttiiin kunniajäseneksi eversti evp. Lauri Autti, jonka panos sukuseuran perustamisessa on ollut merkittävä. Päivi Autti käsitteli esitelmässään Rovaniemelle muuttaneen Juho Auttin ja hänen perheensä vaiheita. Juhlaväki kävi joukolla Auttikönkäällä ja muistokivellä, jossa Timo ja Hilkka Autti luovuttivat sukuseuralle kulkuoikeuden käydä kantatalon paikalla olevalla muistokivellä. Kokouksessa käsiteltiin sukuseuran säännöt ja ne löhetettiin vahvistettavaksi. — Sukuseuran puheenjohtajaksi valittiin Arto Harju-Autti ja sihteeriksi Aulikki Autti, molemmat Rovaniemeltä.

3. Sukujuhla

Kolmas sukujuhla pidettiin entisessä paikassa 28.7.2001. Sukujuhlaa ennen oli kutsun mukana postitettu ensimmäinen Auttin sukulehti, jonka teksteistä osa on nyt luettavissa näillä kotisivuilla.

Ohjelmassa oli Johanna Auttin esitelmä Vanttauskoskella asuneista suvun jäsenistä. Mervi Autti oli koonnut Lyyli Auttin valokuvista näyttelyn ja esitteli sen. Historiantutkija Matti Enbuske piti juhlaesitelmän kotiseudun merkityksestä.

Sukuseuran säännöt täsmennettiin ja vahvistettiin. Esimieheksi valittiin Esa Autti ja sihteeriksi Aulikki Autti.

Filosofian maisteri, historian tutkija
Matti Enbuske
Oulun yliopiston Historian laitos

Esitelmäni otsikko on muotoiltu pohtivaan muotoon, kysyvään sellaiseen: mikä on suvun merkitys, mikä on kotiseudun merkitys nykypäivän ihmisille? Vastaan heti, että mielestäni molemmista tekijöistä on tullut yhä merkityksellisempiä asioita ihmisten jokapäiväisessäkin elämässä. Niiden arvo on kasvanut tavallaan huomaamatta, erityisesti sukuyhteisön. Miettikää itse, palaan asiaan ja perustelen vielä esitelmäni lopuksi.

Kysyvä muoto sisältää keskeisesti myös ajatuksen historiasta. Ympärillä olevan elämänhyörinän, arkipäivän toimien rinnalla on vähittäin liukuvana rajana menneisyys, kuukaudet, vuodet, vuosikymmenet ja näihin menneisiin hetkiin liittyvät asiat, muistot ja ihmiset. Elämme kuin huomaamatta, monestikaan sitä edes ajattelematta, myös keskellä näitä asioita, menneisyyttä. Ja näihin asioihin kytkeytyvät myös ympäristömme, koti, asunto, rakennukset, keittiön ikkunasta tai parvekkeelta tai pihapiiristä avautuva maisema, kodin ympäristö ja kotiseutu. Varsin tyypillistä on nykyjään myös se, että kotiseutujakin voi olla useampia: lapsuuden koti, opiskelu- ja nuoruusvuosien elämänpiiri, työpaikkakuntien asuinpaikat jne. Kotiseutu voi olla myös alueellisesti vaihteleva riippuen mistä sitä tarkastelee: kylä, pitäjä, maakunta jopa maakin.

Siksi minusta tässä hajaantuneessa piirissä, moninaistuneessa identiteetissämme, lähisuvulla ja sukuhistorialla on suuri merkitys myös kotiseututunteen luomisessa; löydämme ne tekijät, missä ovat meidän juuremme, missä ovat vanhempamme ja esivanhempamme elämäntyönsä tehneet, keitä he ovat oikeastaan olleetkaan, millainen on ollut heidän kotiseutunsa ja kulttuurinsa. Suku ja kotiseutu ovat muodostamassa vastapainon nopeasti maailmallistuvalle, suorastaan globalisoituvalle yleiskulttuurille, johon suomalaisetkin ovat kytkeytyneet. Samalla kun meillä on useita kotiseutuja, voimme hyödyntää myös paikallista ja läheistä kulttuuripiiriä samanaikaisesti yleiskulttuurin kanssa.

******

Auttilaisten kotiseudulla oli jo pitkä vuosituhantinen historia takanaan ennen kuin Auttin suvun kantavanhemmat Juho ja Kaisa Oikarainen muuttivat tänne vuonna 1843 Kuusamosta kolmen lapsensa kanssa, ja ennen kuin Auttin tila nimenä virallisesti kirjattiin maakirjoihin isonjaon yhteydessä vuonna 1873. Ihminen on hyödyntänyt Pirttikosken ja Auttikönkään maisemia heti jääkauden jälkeisistä ajoista lähtien. Siis liki kymmenentuhannen vuoden ajan. Auttista tunnetaan kivikautisia asuinpaikkoja, joista varhaisimmat ajoittuvat kahdeksan vuosituhannen taakse. Seutu oli pitkälle historialliselle ajalle saakka, 1600-luvulle, alueen varhaisimpien asukkaiden eli saamelaisten maata. Auttista muutama peninkulma Kemijokea alavirtaan Kamsajoen kohdalla on kulkenut ikivanha lannan ja lapin raja, joka murtui 1600-luvun ensi vuosikymmeninä Ruotsin kruunun taholta tulleen painostuksen ja toisaalta savolaissukuisten talonpoikaisraivaajien voimakkaan asutusliikkeen myötä. Auttin talonpoikaisen asutuksen synty 1600-luvulla liittyy saumattomasti Kemijärven ja Kemijoen yläjuoksun koko asutusliikkeeseen. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten talonpoikainen kulttuuri on levinnyt vähitellen vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa yli Suomen yhä syvemmille saloseuduille ja erämaihin ja sulattanut eri väestöryhmiä, heimoja ja kansoja toisiinsa.

Vanha lapinraja siis murtui 1600-luvun alussa kun Kemijärven asuttamisesta talonpoikaisväestöllä oltiin päästy sopimukseen saamelaisten kanssa joskus 1610-luvulla. Sopimus oli sinällään lähinnä olemassa olleen kehityksen todentamista, sillä rajalla ei tuntunut olleen käytännön merkitystä enää muutamaan vuosikymmeneen. Vuoden 1617 tienoilla muutti Kemihaaran yläosiin talonpoikia Korkalon kylästä. Niilo Juhonpoika lähti Korkalon Paavalniemestä sotapalvelusta pakoon Kemijärven rannoille, mutta varsinainen uudisraivaaja oli niin ikään korkalolainen Jaakko Heikinpoika Oinas, alkujaan ilmeisesti Karvosia, ja jonka suku tuli 1500-luvun lopulla Iijokivarresta Rovaniemelle. Jaakko raivasi metsää Kemijoen ylämaissa niin, että häneen talonsa merkittiin vuonna 1620 veroluetteloihinkin. On vaikea sanoa täsmällisesti, minne Oinas rakensi mökkinsä, mutta aivan ilmeisesti Viirin – Auttin seudulle.

Samoihin aikoihin Oinaan kanssa ylämaihin lähti myös Korkalon Pöyköstä eli Pöykiöstä Pekka Ollinpoika Pöykiö. Sopivan asuinsijan hän oli katsastanut Auttijoen ja Juujärven välisestä maisemasta. 1620-luvun verokirjoissa todettiin, kuinka Pekka Pöykiö oli löytänyt perheelleen uuden asuinpaikan ja kylvänyt sinne viljaakin. Ilmeisesti Pekka itse tai viimeistään hänen kolmesta pojastaan Olli siirsi talonpaikan Juujärven rannalle ja toinen pojista, eli Pekka Pekanpoika, rakensi joskus vuoden 1625 tienoilla mökkinsä Auttinjoen suun tienoille, jonka ympäristöön asettui myös kolmas veljistä Juho. Vielä 1620-luvun alkupuolella tuli yläjuoksua raivaamaan muitakin Rovaniemen savolaissukuisia talonpoikia, ja sitten 1620-luvun lopulla lisää väkeä kauempaa, lähinnä Oulujokivarresta. On kuitenkin painotettava, että pääosin Kemijoen ylävirran ja Kemijärven ensimmäiset asuttajasuvut tulivat Rovaniemen seudulta, mm. Haloset, Heinoset, Oinaat ja Tapiot ja toisaalta vanhojen paikallisten saamelaissukujen siirtyessä talollisiksi. Auttin naapuriksi hiukan alemmas jokivartta tuli vuonna 1640 Ounasjokivarresta Juho Heikinpoika Viiripää eli Viiri.

Näin 1640-luvulla oli Rovaniemen Kemihaaran kylän ylimpinä taloina vasta muotoutuneen Kemijärven kylän rajalla Autti eli Pirttikoski sekä Viiri. Auttinsuun taloa kutsui ruotsalainen kartoittaja Olof Tresk vuoden 1642 kartassaan komeasti Pirttikosken kyläksi. Se oli varmasti liioittelua mökkipahasesta, joka pian autioituikin. Vuoden 1670 tienoilla tuli paikkaa asuttamaan Ounasjoelta Mikko Matinpoika Jääskö, mutta jo muutaman vuoden kuluttua katovuosien puristuksessa hänenkin oli lähdettävä paremman elämän toivossa muualle Auttin asuinpaikasta. Paikka autioitui vuosikymmeneksi, kunnes vuoden 1686 Kemin käräjillä sai paikan uudisviljelykseen Matti Matinpoika Inkeröinen. Käräjien mukaan Autsinsuun, kuten se kirjoitettiin pöytäkirjaan, paikalla ei ollut edes yhtään rakennusta, joten rohkeaan yritykseen Inkeröinen lähti. Yrityksellä olikin edellisten asuttajien tapaan surkea loppu, sillä vuosikymmenen kuluttua Inkeröisen perhekunta joutui kerjuulle ja muutti Kemijärvelle. Nimen tilalle Inkeröinen kuitenkin ehti vakiinnuttaa. Vuonna 1711 autiotilaa yritti asuttaa kemijärvinen Matti Karppinen, mutta ei siitäkään tullut mitään. Vuonna 1714 Auttinsuussa oli asuttajana sotamies Tapani Kristerinpoika Bonelius, Rovaniemen vanhaa pappissukua, mutta hänkään ei jaksanut pysytellä tilalla kuin neljä vuotta. Kovin vaikeita olivat siten raivausyritykset alueella.
Vasta 1720-luvulta lähtien alkoi Auttin Inkeröisen talossa suotuisammat elämänvaiheet. Viiristä paikalle muutti Matti Könönen, jonka vielä nuorukaisen kirjoissa kulkenut poika Juho otti jo 1720-luvulla isännän vastuun harteilleen. Juhosta tulikin Inkeröisen isäntä peräti viiden vuosikymmenen ajaksi. Vuonna 1766 Inkeröinen halottiin kahdeksi tilanosaksi, joista toisella tilanpuoliskolla omistajasuvut vaihtuivat kuitenkin tiuhaan. Viimein 1840-luvulla Juho Oikarainen eli Kesäniemi muutti perheensä kanssa Kuusamosta pysyvästi asuttamaan toista Inkeröisen tilaa ja Auttin suvun ja tilan vaiheet saivat alkunsa. Auttilaisten kotiseutu alkoi kasvaa ja kukoistaa maatalouden merkeissä. Merkittäväksi elinkeinoksi tuli myös poronhoito, ja siksi Auttin suvun tunnus POROMERKKI sopiikin tehtävään hyvin.
Nimittäin Rovaniemestä muotoutui 1800-luvun lopulla Kuolajärven ohella Suomen merkittävin poropitäjä, ja Auttin isännästä Juhosta tuli Rovaniemen merkittävin poroisäntä. Vuonna 1901 hänelle merkittiin peräti 570 lukuporoa.
Jos nyt mietimme nykyisen Auttin kylän historiaa laajemmin, huomaamme, että se on ollut monien sukujen historiaa ja kotiseutua ja myös sen, että elämisen edellytykset ovat olleet menneinä aikoina vaativia ja monesti toivottomiakin. Silti on selviydytty.

*****

Kotiseudun kuvan luomiseen liittyvät kiinteästi myös monet tarinat ja muistelut eletystä elämästä ja niistä olosuhteista joissa elettiin. Kuten edellä jo tuli hyvin ilmi, eivät olosuhteet ole olleet menneinä vuosisatoina helppoja. Maamiehen sitkeys ja usko ovat olleet enemmän kuin koetuksella, mutta silti on jaksettu eteenpäin. Monet lähtivät pois paremman elämän toivossa, aivan kuten nykypäivinäkin, mutta useat jäivät myös kotiseutua asuttamaan. Nykypäivän poismuutto ei siis ole mitenkään uusi asia. Uutta eivät ole myöskään hankalasti tavoitettavat palvelut, joita nykyisin peräänkuulutetaan. Palvelujen kehittymisestä olkoon mainiona esimerkkinä Kalle Ylipullin muistelus postinkannosta Rovaniemeltä Auttiin 1900-luvun alkuvuosina, siis sadan vuoden takaa.

Ensimmäisen kerran postia alettiin kantaa säännöllisenä postilinjana Auttiin saakka aivan 1900-luvun alussa, sitä ennen posti kulki satunnaisesti kulkijoiden mukana, muun muassa 1800-luvun lopulla kylään tullut yksi Kaiku-lehti. 1900-luvun alussa kylään ei ollut vielä minkäänlaista tietäkään, talvella jonkinlainen talvitie. Kesällä joki oli kulkuväylänä, mutta Vanttauksesta Autiin oli helpointa kävellä lukuisten koskien vuoksi. Posti kulki alkujaan vain kerran viikossa, kun Auttissa asuneelta postimieheltä sai mennä neljä vuorokautta postin hakemiseen Rovaniemeltä. Ensimmäinen kantaja oli Heikki Majava, joka Kalle Ylipullin mukaan oli hyvin omalaatuinen persoona. Aina pahalla tuulella! Pahinta hänelle oli kun Rovaniemen Osuuskauppa oli tilannut jäsenilleen Yhteishyvä-lehden. Se aiheutti suurta kiukkua Majavalle, sillä Osuuskaupalla oli paljon jäseniä ja postimies kun joutui kantamaan ison nipun lehtiä pitkin Kemijokivartta. Aina kun oli Yhteishyvien aika, niin Majava tullessa taloihin rysäytti koko raskaan laukkunsa keskelle pirtin lattiaa, kaivoi laukustaan taloon jätettävän nipun, jonka samoin paiskasi lattialle, sekä ärjäisi: ”Tuosson!”. Vähitellen kun postin määrä kasvoi, sanomalehtiä kun alettiin tilata yhä useampiin taloihin ja kirjeitä alettiin kirjoittaa ahkerammin, niin myös postinkantajien määrä kasvoi. Postimiehiä oli 1920-luvulla Auttin-linjalla jo kolme ja kuljetuskin tapahtui hevoskyydillä. Sittemmin 1930-luvulla autoliikenne syrjäytti hevoskuljetukset muistojen joukkoon.

Rovaniemellä asunut tarmokas maanmittari P. W. Aurén kirjoitti säännöllisesti 1800-luvun jälkipuolella oululaislehtiin Rovaniemen pitäjän asioista. Nykypäivän kotiseutuhenkeä ja mielialoja tutkailtaessa voidaan kurkistaa kotiseudun mielialoihin 140 vuoden taakse. Huhtikuussa 1860 Aurén kirjoitti Oulun Wiikko-Sanomiin Rovaniemen kuulumisia.

”Pitäjämme asioista on joskus, vaikka hyvin harvoin, näkynyt kirjeitä Oulun Wiikko-Sanomissa. Paljo olisi täälläki tekemistä, kuin olisi kykyä ja kuntoa tekemään. Kansakoulun laitosta on välistä tuumattu, mutta se on varain puutteessa aina jäänyt ”entiselleen”. Lainakirjasto on nyt hankkeilla, sen toimeenpanemiseksi panivat pitäjänmiehet nykyjään 50 rupl. pitäjän yhteisistä rahoista. Rahan vähyyttä valitetaan täälläki; eikä olekaan kumma, jos on rahan puute monen katovuoden perästä. Maanviljelys menee vanhaa laatua, on enemmän huonossa järjestyksessä ja tarvitsisi hyvin paljon parannusta. Teollisuus on vielä huonompi, joka on siitä nähtävissä, että kaikki puukalut ovat hyvin kaksi kertaa kalliimmat täällä kuin esimerkiksi Oulun tienoilla. Eikä olekaan lähimäisessä etuajassa parannuksen toivoa viimemainitussa kohdassa, jos nuorisoa ei ruveta harjoittelemaan teollisuuteen.” Äänenpainot olivat tuolloin jotensakin samanlaiset kuin nykyjäänkin Lapin kehittämisessä. Ei oikein hyvää nähdä ja apua tarvittaisiin, mutta tuolloin usko mahdollisuuksiin oli kuitenkin vahva. Puuttuuko sellaista nykyjään?
Entäpä vielä vanhempina aikoina jokilaakson ihmisistä?

Kemin kirkkoherrana ollut Matias Castren kuvaili kaksi vuosisataa sitten, vuonna 1802, Kemijokilaakson asukkaita tutun kuuloisesti. ”Kaukana siitä että heitä voitaisiin sanoa tyhmiksi; täydellä syyllä on heille annettava tunnustus nokkeluudestaan ja oppivaisuudestaan. Ja vaikka vanhempi väki on yhä lujasti piintynyt esi-isien tapoihin ja tottumuksiin, jopa aika lailla taikauskon vallassa, niin on kuitenkin mieluista todeta, että nuori kansa on vähemmän taikauskoista, ennakkoluuloista vapaampaa ja valistuneempi.” Jotenkin minä yhtyisin Castrenin ajatuksiin miettiessäni nykyajan nuorten tulevaisuuden aatoksia omasta kotiseudustaan ja sen arvostuksesta. Ja ennen kaikkea olen viehtynyt Castrénin tulevaisuudenuskoon.

Sinänsä yleisemmin Suomessa ja Pohjois-Suomessa alkoi maakunta- ja kotiseutuhenki elää ja tiedostettiin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Väestön sivistystaso, kulttuurintuntemus ja ominaislaatu ja samaistuminen kotiseutuun vahvistuivat koulutusjärjestelmän parantuessa. Näihin liittyivät yleinen järjestäytymisinto ja seurojen perustaminen. Koko Pohjois-Suomen kattanut Oulun lääni koettiin liian laajaksi, jotta omaleimaisen pohjoisosan asiat olisivat tulleet läänintasolla riittävällä painokkuudella esille. Kotiseutu- ja maakuntahengen kasvaessa 1910-luvulla perustettiin muun muassa Peräpohjolan ja Lapin kotiseutuyhdistys. Kehityshän johti vuonna 1936 perustettuun Lapin lääniin, mutta itse alueidentiteetti, samaistuminen johonkin alueeseen kuuluvaksi, ei ole Lappi-alueen osalta oikein hyvin toteutunut. Tosin sodan jälkeen jälleenrakennusaikana yhteenkuuluvaisuuden henki oli syrjäyttämässä Peräpohjolakäsitettä ja mm. 1945 perustettiin Lapin maakuntaliitto. Mutta Lappia ei kotiseutuna oikein ole omaksuttu. Alueidentiteetti on pohjoisessa hajanainen, eikä oikein tiedetä mistä maakunnasta olemme kotoisin. Tietysti Ylä-Lapissa Lappi on selkeä aluekäsite.

Olen tässä tarkastellut alueellisesti Auttia kotiseutuna, laajemmin Rovaniemeä kotiseutuna ja edelleen osaa Peräpohjolaa, joka tuntuu läheiseltä kotiseudulta kun siirrytään kauemmas Suomeen tai peräti ulkomaille. Usein vasta pois muutettaessa huomataan kotiseudun arvo ja merkitys. Millainen on sitten käsityksemme kotiseudustamme, siis Peräpohjolasta? Onko vallitsevana edelleen se 1970-luvun mollivoittoinen iskelmäsanoitus, siis sodanjälkeisen sukupolven luoma käsitys Peräpohjolasta kotiseutuna. Jotensakin näinhän se meni:
”On kotiseutu mulla Peräpohjolassa, jossa olen tuntenut monet myrskytuulet sekä kesän lämpöisen. Sinne vielä tahdon mennä, siellä on kaikki ennallaan. Isä, äiti, siskot, veljet, aittakin katto kallellaan…”

1960-luvulla alkanutta voimakasta yhteiskuntamurrosta heijastellen laulussa todetaan, kuinka siellä oli vielä kaikki ennallaan eikä moderni maailmanmeno ollut pohjoista vielä saavuttanut. Siis romantisoitu menneeseen pysähtynyt kuva, joka sopi hyvin aikaansa. Hieman takapajuista seutua, jonne osa oli joutunut jäämään asumaan mutta joka poismuuttaneelle oli muodostunut kaihoisaksi kotiseuduksi jossa nyt saattoi käydä piipahtamassa. Minusta tuntuu, että tällainen kuva on elänyt näihin päiviin saakka aika vahvana ja ollut jopa osaltaan muovaamassa pohjoista kotiseutuhenkeä, tai paremminkin sen arvostuksen puutetta ja yleensäkin pohjoisen kotiseutuhengen puutetta. Sodanjälkeisestä sukupolvesta on sanottava, että tänne ei ole haluttu jäädä eikä useimmille se edes ollut mahdollistakaan. Mutta ei oikein ole edes uskallettu olla ylpeitäkään pohjoisista juuristaan, enemmänkin sitä on häpeilty. Suhtautumistavan huomaa verrattaessa esimerkiksi eteläsuomalaisiin maaseudulta poismuuttaneisiin. Onneksi on kuitenkin nähtävissä, että tässäkin suhteessa, siis asenteissa, on nuorempien sukupolvien osalta tapahtunut muutos. Lappilaiset nuoret ovat ylpeitä juuristaan. Ei heidän tarvitse hävetä. Kulttuuri, jossa he kasvavat, on yleissuomalaista ja maailmallista, samaa kuin muuallakin, mutta he ovat löytäneet siihen rinnalle pohjoisen kotiseutunsa ominaispiirteet, sellaista mitä muualla ei ole.

*****

Haluan korostaa näin sukujuhlan yhteydessä suvun merkitystä paitsi oman identiteetin ja oman itsensä tuntemisessa ja juurissaan niin erityisesti myös arvotettaessa ja arvostaessa kotiseutunsa kulttuuria ja merkitystä. Nykypäivän monien kotiseutujen maailmassa, ihmisillä voi ja usein onkin useampia kotiseudukseen tuntemia alueita, sukuyhteisö ja juuret antavat mahdollisuuden samaistaa itsensä erityisesti johonkin alueeseen ja sen kulttuuripiiriin. Samalla sukuyhteisön luoman yhteenkuuluvaisuuden myötä myös kotiseudun kulttuuria voi arvostaa koko lailla uudenlaisesta näkökulmasta. Se on sitä kulttuuria, jossa monet esivanhemmat ovat eläneet, sitä luoneet ja sitä vaalineet. Sanomalehti Lapin Kansa peräänkuulutti pääkirjoituksessaan viime tiistaina nuoria kotiseututyöhön. Minusta sukutuntemuksen kautta löytyy väylää laajemmalle kulttuuriharrastukselle, mutta ei nuorison välttämättä tarvitse olla innokkaana kotiseututyössä sinänsä. Tärkeintä olisi, että nyt vanhenevat sukupolvet innostuisivat itse välittämään kotiseutunsa tuntemusta nuorilleen ja kasvattamaan heitä kodin kautta arvostamaan kotiseutuaan. Nuoriso kasvaisi luontevasti elävään kotiseutuun. Siksi haluaisin myös korostaa, hieman kritisoidenkin maaherra Pokan voimakkaasti esille nostamaa ajatusta nuorten mukaan tulemista kotiseututyöhön. Minusta vanhempien on syytä katsoa peiliin ja miettiä, olisiko heidän syytä innostua asiasta. Ja mikäli nuoria halutaan mukaan kotiseututyöhön, on siinä toimittava nuorten ehdoilla – aivan samalla tavoin kuin vuosisata sitten nuorisoseuraliikkeen levitessä yli Suomen.
On tietysti myös selvää, että kotiseudulla on merkitystä ennen kaikkea elävänä kotiseutuna, asia, joka koskee erityisen kipeästi juuri näitä seutuja. Muuttoliike on poisvievää ja mikä valitettavinta, se on nimenomaan nuorten poismuuttoa. On kuitenkin muistettava, että pohjoisen maaseudulta muuttoliike on ollut lähes aina negatiivista, näiltä seuduilta on lähtenyt ihmisiä enemmän kuin tänne on tullut. Sitä sinällään ei pidä murehtia. Syntyvyys on aikaisemmin kompensoinut poislähtijät, mutta ei enää. Elämme tilanteessa, joka on viimeksi koettu Peräpohjolassa 1860-luvun suurina nälkävuosina. Kuolleita on enemmän kuin syntyneitä. Se on valitettavaa ja siksi muuttoliike koskee kipeästi ja tuntuu yhä kiihtyvämmältä. Realiteetit on pidettävä toisaalta mielessä. Kaikilla ei ole elinmahdollisuuksia ja toimeentuloa saatavilla näillä seuduilla, mutta joillakin on. Annettakoon heille mahdollisuus pitää asutuskeskusten ulkopuoliset kotiseudut elävänä palvelut turvaten. Itse asiassa väestömäärässä olemme palaamassa viime sotia edeltäneelle tasolle, siis tilanteeseen ennen suurten ikäluokkien syntymistä! Silloin ei puhuttu pohjoisen tyhjentymisestä vaan mahdollisuuksien maana.

On myös pidettävä mielessä, että se ei ole tappion tunnustamista tai tipahtamista kehityksen kelkasta jos suvun vanhoille asuinsijoille haluaa jäädä. Se ei ole lannistunutta kurjaa Peräpohjolaa, jossa aitat kallellaan muistuttavat menneistä surkeista ajoista. Ajatukset on syytä kääntää voitoksi ja kunnioitukseksi ja arvostukseksi. Olen vakuuttunut siitä, että sodanjälkeisen sukupolven, nyt keski-iän ja sen ylittäneiden, suuren muutoshalukkuuden ja vanhan hävittämisen vimman sijaan on varttumassa sukupolvi, joka kokee kulttuuriympäristönsä ja lapsuudenkotinsa aivan eri tavalla kuin vanhempansa.

Siksi haluan nostaa hieman ihmettelevään sävyyn esimerkkinä Lapin liiton edunvalvontastrategian, jossa Lapin asioita halutaan tulevina vuosina kehittää. On ilman muuta selvää, että peruslähtökohta elävälle kotiseudulle on työ ja toimeentulo. Lapin liitto toteaa toimivansa maakunnan henkisen ja aineellisen vaurastumisen hyväksi. Niin pitää ollakin, mutta mitä ne sitten ovat:
-yritystukien uudistaminen (siis valtiovaltaa peräänkuulutetaan)
-investointiperusteisten työllisyysmäärärahojen järkevä käyttö
-valtionosuusjärjestelmän uudistaminen
-palo- ja pelastustoimen kehittäminen
-peruskorjaus- ja uudisrakennuhankkeiden toteuttaminen
-villilohikannan elvyttäminen
-tieverkon kehittäminen
-metsätalouden tarpeiden huomioonottaminen
-energiansaannin turvaaminen.

Erinomaisen tärkeitä asioita mutta aika niukkoja henkisen vaurastumisen näkökulmasta.

Eräs suuri ongelma kotiseudun arvostuksessa ja tuntemisessa on se, etteivät vanhempien sukupolvien tiedot, taidot ja tavat välity nuorisolle. Nuorten kotiseutuinnostus ei ehkä olekaan sen laimeampaa kuin ennenkään, mutta nyt vain ei ole kotiseudun kulttuurin säilyttävää sukupolvea siirtämässä tietojaan ja taitojaan lapsilleen. Yhteiskunnan, koulujärjestelmän ja joukkoviestimien vastuulle on siirretty tiedon opettaminen, joten tuloksena on yleismaailmallisen kulttuurintuntemuksen omaksuminen. Nuorten varttumiselle on aivan sama, asuuko Turussa, Rovaniemellä tai Pirttikoskella. Muoti, käyttäytymistavat, puheet ja askareet ovat samoja kaikkialla. Siksi kotiseudustaan ylpeille nuorille on opetettava kotiseutua, ja sen on alettava vanhemmista. Heidän on opittava tuntemaan arvoa kodistaan, suvustaan ja kotiseudustaan.

Yhdyn täysin Lapin Kansan pääkirjoituksen näkemykseen, jonka mukaan on erinomaisen tärkeää, millaiset henkiset siteet nuorilla on kotiseutuunsa. ”Nuorten kynnys palata takaisin on sitä matalampi, mitä enemmän nämä tuntevat olevansa sidoksissa henkiseen perintöönsä.” Tämän eteen on syytä tehdä työtä tulevina vuosina.

4. Sukujuhla

Helteinen lauantaipäivä keräsi 29.7.2006 kokoon Auttin kappellille noin 140 sukujuhlavierasta. Perinteisten alkumenojen jälkeen meitä tervehtivät sekä Rovaniemen kaupungin että seurakunnan edustajat.

Tällä kertaa ei varsinaista juhlaesitelmää ollut, mutta muisteluissa palasimme Auttin koulun vaiheisiin, koska koulun perustamisesta tulee kuluneeksi 90 vuotta. Lohikeiton jälkeen suuntasimme Auttin kantatalon muistokivelle, jonne istutimme Pisiönniemeltä tuodun kotikuusen.

Muistokiveltä jatkoimme Auttin koululle, nykyiselle kylätalolle. Siellä saimme nähdä Johanna Auttin sekä Aino ja Annika Ollosen tekemät hienot sukupuumme. Niiden oksilta läsnäolijat löysivät itsensä. Kirjeessä sukuneuvosto oli keväällä pyytänyt kuvia valokunäyttelyyn. Pyynnön tulos oli valitettavasti aika vähäinen, mutta silti näyttely oli mielenkiintoinen. Koulun pihalla järjestettiin sukuhaarojen välinen köydenvetokilpailu, jonka voitti Simo Pekan sukuhaara.

Palasimme kappellille arpajaisiin ja sääntömääräiseen kokoukseen. Puheenjohtajana toimi Heikki Autti Helsingistä ja sihteerinä Aulikki Autti Rovaniemeltä. Ensimmäinen esimiehemme Esa Autti kutsuttiin sukuseuran kunniajäseneksi. Sukuseuran esimieheksi valittiin Marketta Harju-Autti Oulusta. Muiden jäsenten tiedot ovat seuran kotisivuilla. Jäsenmaksun suuruudeksi hyväksyttiin edelleen 10 euroa jäseneltä. Lähtökahvit ja Lippulaulu päättivät juhlapäivän.

5. Sukujuhla

Suunnitelman mukaan viides sukujuhlamme ja -kokouksemme pidettiin Auttissa 6.8.2011. Osanottajia oli runsas sata. Kiitokset kaikille mukana olleille.  Aurinkoinen sää suosi tätäkin  päivää, kuten aina aikaisempiakin juhlia.

Tulokahvien jälkeen ohjelma alkoi perinteisin menoin. Kirkkoherra Vesa-Pekka Koivuranta esitti seurakunnan tervehdyksen, jossa hän viittasi 45-vuotiaan Auttin kappelin historiaan, Hän totesi myös, että voidaan sanoa, että suvulla on oma nimikkokappeli.  Sukuseuran esimies Marketta Harju-Autti esitti tervehdyssanat. Poisnukkuneiden muistohetki ja seppelpartion lähettäminen hiljensivät muistamaan menneitä sukupolvia.   Samaan aiheeseen liittyi Leila Kolppasen (o. s. Harju-Autti) esittämä runo, jonka hänen äitinsä Liisa Räsänen (ent.  Harju-Autti) oli kirjoittanut sodassa   tammikuussa 1942 kaatuneen miehensä Ilmari Harju-Auttin muistolle. – Suvun historiasta Marketta Harju-Autti kertoi esitelmässään Auttin suvun jäsenet Suuren adressin allekirjoittajina.  Tiivistelmä esitelmästä tulee sukuseuran kotisivuille kohtaan Suvun historiaa. – Anne Majuri (Simo-Pekan sukuhaara) lauloi vielä aamupäivän lopuksi.

Ennen lounasta kappelin pihalla otettiin juhlassa mukana olleista valokuvia, jotka tulevat sukuseuran kotisivuille kohtaan Suvun jäsenet.  Lohikeittolounaan ja kahvin jälkeen kokoonnuimme sääntömääräiseen kokoukseen.  Sen avasi varaesimies Heikki Autti, joka valittiin myös kokouksen puheenjohtajaksi. Kokouksen sihteerinä toimi Aulikki Autti. – Päättyneen viisivuotiskauden (2006–2011) toimintakertomus hyväksyttiin, samoin tilikauden 2006–2010  tilinpäätös. Seuraavan kauden (2011–2016) toimintasuunnitelma hyväksyttiin. Samoin hyväksyttiin talousarvio, jonka yhteydessä päätettiin jäsenmaksuksi 15 euroa vuodelta.

Kokous valitsi sukuneuvoston seuraavasti:
Sukuneuvoston esimieheksi valittiin Marketta Harju-Autti (Simo Pekan sukuhaara) ja varaesimieheksi Heikki Autti (Juho Heikin sukuhaara).

Jäsenet:

Juho Heikin sukuhaara
Aleksi Autti, Johanna Autti,Päivi Autti
varalla Eila Kontas, Sauli Niskala, Aulikki Autti

Antin sukuhaara
Kaija Kinnunen
varalla Teuvo Piirainen

Simon Pekan sukuhaara
Esko Harju-Autti, Eini Kestilä, Eila Uusi-Autti
varalla Anneli Harju-Autti, Leila Kolppanen, Saila Oikarainen

Muina päätettävinä asioina oli sääntömuutos sukuseuran sääntöjen 6 §:ään, tilitarkastajan muuttaminen toiminnantarkastajaksi.  Tähän tehtävään kokouksessa valittiin Juha Heiskanen ja varalle Erkki Uutela.

Päätettäviin asioihin kuului myös suvun tunnuksen tulevaisuus. Ratkaistavana oli se, säilytetäänkö nykyinen poromerkkitunnus, vai otetaanko käyttöön uusi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa suunniteltu uusi ehdotus. Asiasta käytiin vilkas keskustelu, ja päätös oli se, että nykyinen tunnus säilytetään edelleen käytössä.  Asiaan päätettiin palata seuraavassa kokouksessa.

Kokouksen lopussa sukuneuvosto kutsui kolmanneksi kunniajäsenekseen Arto Harju-Auttin, joka toimi sukuseuran varaesimiehenä 1993–1996 ja esimiehenä  1996–2001. Kiitossanoissaan Arto muisteli jäsenrekisterin tekemistä kesällä 1993.

Kokouksen jälkeen saimme tutustua suvun kantatalon eli Juhon rakennuksiin, jotka tuhoutuivat Lapin sodassa syksyllä 1944. Jorma Auttin, Timo Auttin ja Marjatta Otra-ahon (o. s. Autti) tietojen ja kahden valokuvan mukaan  Jarmo Jokelainen (Simo Pekan sukuhaara) oli työstänyt ja koostanut rakennusten pohjapiirustukset sekä asemapiirustuksen rakennusten sijainnista.  Jarmon esittelyä täydensivät Jorman omat muistelut pihapiirin elämästä.  Juhlassa mukana olleet saivat nuo piirustukset mukaansa ja ne tulevat myös kotisivuille kohtaan Suvun historiaa.  Tätä esitystä täydensi vielä se, että Jorma ja Timo olivat merkinneet rakennusten paikat myös maastoon. Muistokiven paikkahan on päärakennuksen  päässä, Jyrhämän puolella.  Se on tuttu paikka kaikille aikaisemmissakin juhlissa mukana olleille.

Ohjelmassa oli seuraavaksi Mervi Auttin tekemä dokumenttielokuva Auttin neidit ikkunalla. Mervi itse kertoi sen jälkeen elokuvasta ja väitöskirjastaan Etsimessä neitikulttuuri, 1900-luvun alun valokuvaajanaisia  Rovaniemellä (2010). Väitöskirjaa oli myös myytävänä.  – Kirjaa on edelleenkin saatavana, ks. erikseen kohta 4.

Sukujuhlan valmisteluissa sukuneuvosto oli pyytänyt juhlan ohjelmaan esittelyjä ja näyttelyjä suvun jäsenten harrastuksista. Auttin kyläkartanossa saimme tutustua Eini Kestilän posliinimaalauksen tuotteisiin, Johanna Auttin puutöihin ja huonekalujen entisöintiin sekä Anne Majurin kirjoihin ja musiikkituotantoon.  Harjulla juhlavieraat tutustuivat Arton uuteen lantala-ateljeehen sekä siellä oleviin töihin.

Ohjelmatauoilla oli mahdollisuus tutustua vuoden 2006 juhlan tehtyihin sukupuihin, jotka olivat kappelin seinällä. – Myös jäsenrekisteritietoja täydennettiin.

Käynti muistokivellä ja joillakin myös Auttikönkäällä edelsi lähtökahveja ja loppuseremoniaa. Päätössanoissaan Arto innosti nuoria tulemaan mukaan sukuseuran toimintaan.  Anne Majurin laulu päätti  päiväohjelman.  – Illalla osa juhlaväestä jatkoi yhdessäoloa vielä Auttin nuorisoseuran talolla tansseilla, jossa musiikista vastasivat Viljo Askola (Juho Heikin sukuhaara) ja yhtye.

6. Sukujuhla

Auttin sukuseura ry:n kuudes kokous 9.7.2016 Auttissa

Sukuseuramme kuudes sääntömääräinen kokous pidettiin Auttissa 9.7.2016. Sukuneuvosto oli valmistellut sen pitämässään seitsemässä kokouksessa. Jäsenkirje ja kokouskutsu lähetettiin  19.4.2016 ja ilmoittautumisaika päättyi  20.6.2016.   Suvun jäseniltä pyydettiin ennakkoon ohjelmaehdotuksia. Niitä  tuli kaksi.

Osanottajamäärä jäi tällä kertaa valitettavan vähäiseksi. Ennakkoon ilmoittautuneita oli 60, mutta heistä 10 jäi saapumatta. Määrä kuitenkin  täyttyi juhlapaikalla ilmoittautuneista.

Päivä aloitettiin Rovaniemen seurakunnan tarjoamilla tulokahveilla.  Lippu saapui Esko-Harju-Auttin kantamana. Aurueina olivat Leila Kolppanen ja Kimmo Kaltio.  Lippulaulun jälkeen avaussanat esitti kunniajäsen Arto Harju-Autti. Hän palautti mieleen sukuseuran tavoitteet: historian selvittäminen, perinteiden vaaliminen ja yhteenkuuluvuuden lisääminen. Lisäksi hän viittasi iltapäivän ohjelmaan, esineiden aikamatkaan.

Ohjelmassa seurasivat hiljainen hetki ja muistokynttilät poisnukkuneille. Sytyttäjinä olivat Aulikki Autti, Lauri Harju-Autti ja Johanna Autti.  Sankarivainajia ja veteraaneja kunnioitettiin lähettämällä seppelpartio Auttin hautausmaalle.   Seppelpartiossa olivat samat henkilöt kuin lippua tuomassa.

Rovaniemen seurakunnan tervehdyksen esitti aluekappalainen Topi Litendahl. Hänen puheenvuoronsa pohja oli sukujuhlaan sopiva 5. Moos 32.7 – Muistelkaa menneitä aikoja, ajatelkaa menneiden sukupolvien päiviä. Litendahlin mukaan tällaisessa suvun kokoontumisessa   koetaan samaistumista ja yhteen liittymistä aikoihin ja tapahtumiin, joiden juuret kantautuvat hyvin kauas. 

Esimiehen puheenvuorossa Marketta Harju-Autti aluksi kiitti seurakuntaa tulokahveista  ja siitä, että Auttin kappeli on saanut säilyä. Esittihän sukuseura tammikuussa 2015 omalta osaltaan vetoomuksen asian puolesta. Seuraavaksi   Marketta otti esille muutamia mieleen palautuksia suvun elämästä. Viime vuonna tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun pohjoisen väki palasi evakosta  ja rintamalta sekä aloitti jälleenrakennuksen. Marketta kehotti   kertaamaan ja tallentamaan suvun vaiheita noista ajoista. Samoin  hän kehotti  kiinnittämään huomion suvun vanhoihin säilyneisiin esineisiin.  Historiateos Elämää Yläkemijoen kylissä on kuvannut suvun ja sen kotiseudun historiaa monipuolisesti.   Lopuksi Marketta pohti sukuseuran toiminnan aktiivisuutta. – Mistä kertoo juhlan osallistujamäärän pieneneminen? Aikaisemmasta poikkeava tapaamisen aika, heinäkuun alkupuoli, saattaa olla yksi syy. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea. – Vastausta voisi kysyä jokaiselta tämän kirjeen vastaanottajalta.

Sääntömääräisen kokouksen asiat käsiteltiin joustavasti. Puheenjohtajana toimi Arto Harju-Autti ja sihteerinä Johanna Autti.  Kokouksen lopuksi sukuseura  kutsui kolme uutta kunniajäsentä: Aulikki Autti, joka on toiminut sukuseuran jäsenenä ja sihteerinä 1993–2011 ja varajäsenenä 2011–2016,  Esko Harju-Autti, joka on toiminut sukuneuvoston varsinaisena jäsenenä 1993–2016 ja Marketta Harju-Autti, joka on toiminut sukuneuvoston varsinaisena jäsenenä 1993–1996, varaesimiehenä 1996–2006 ja esimiehenä  2006–2016.  Kaikille annettiin poromerkkirintamerkit  Kiitossanoissaan Aulikki Autti muisteli  seuran perustamisen alkuvaiheita, erityisesti jäsenrekisterin koostamista.

Juhlapaikalla on myös myyntitori. Vierailla oli mahdollisuus ostaa Eini Kestilän posliinista  valmistamia suvun tunnuksella, eli poromerkin kuvilla, varustettuja riipuksia, rintamerkkejä ja magneetteja. Einillä oli myytävänä myös muita kädentaidon tuotteita.  Teos Elämää Yläkemijoen kylissä sai muutaman kiinnostuneen ostajan.  Sukuneuvosto oli kerännyt myös arpajaisvoittoja, jotka löysivät omistajansa.

Perinteinen lohikeittolounas päätti aamupäivän osuuden kappelilla.  Koska osanottajien määrä jäi pieneksi, meno Auttin Kylätalolle jätettiin ohjelmasta pois.  Sen sijaan menimme Harju-Auttin pihapiiriin eli Harjulle. Pihalla Johanna luki veljensä Riston tervehdyksen. Esineiden aikamatkalla Arton makasiinissä näimme pöydän, jonka esivanhempamme Juho ja Kaisa ovat tuoneet  muuttaessaan Auttiin 1843.   Lisäksi Arto oli koonnut seinille ja kattoon esineitä, jotka osalle olivat tuttuja, osa puolestaan sai arvuutella, mitä milläkin oli tehty.  Lantala-ateljeessa oli esillä Arton maalaamia tauluja ja Astan posliinitöitä.  Timo avasi ovet omalla puolellaan navettasaluunaan. Matti Kumpulehdon huuliharpun soitto sopi tunnelmaan.

Harjulta monet jatkoivat muistokivelle. Taisipa joku piipahtaa katsomassa rakenteilla olevia Pirttikosken kalaportaita. – Ne vihittiin käyttöönsä  10.9.2016.

Kappelille kokoonnuimme loppuseremonioihin ja lähtökahveille.  Päätössanat lausui Esko Harju-Autti, yksi päivällä kutsutuista kunniajäsenistä.   Hän muistutti sanonnasta: Suku on pahin. Esko käänsi sen toisinpäin: Suku on paras.  Tämän ajatuksen myötä lähdimme kotimatkalle.  Tosin osa jatkoi vielä yhdessäoloa sukuseuran järjestämissä tansseissa Auttin Nuoriseuran talolla

2. Kokouksen päätöksiä

Auttin kappelilla 9.7.2016  pidetty kokous käsitteli sääntömääräiset asiat. Se hyväksyi toimintakertomuksen (2011–2016)  ja vahvisti tilinpäätöksen (2011–2015) ja myönsi tili- ja vastuuvapauden sukuneuvostolle ja rahastonhoitajalla. Edelleen kokous hyväksyi seuraavan toimintakauden (2016–2021) toimintasuunnitelman ja talousarvion. Sukuneuvostolle annettiin oikeus päättää kotisivujen ja jäsenrekisterin hoidon korvausmaksuista.   Jäsenmaksun suuruudeksi päätettiin edelleen 15,00 euroa jäseneltä vuodessa.  Kokous myös päätti, että jäsenkirjeiden postittamisessa siirrytään vähitellen sähköpostin käyttöön. Niinpä jäseniä pyydetään lähettämään sähköpostiosoitteitaan sihteerille.

Seuraavan viisivuotiskauden ajaksi erillisiä tapaamisia ei ole suunniteltu. Sukuneuvosto kuitenkin ottaa vastaan ehdotuksia tapaamisista ja muusta ohjelmasta.

Kokouksessa tehtiin seuraavat henkilövalinnat:

Esimies            Marketta Harju-Autti (Simo Pekan sukuhaara)

Varaesimies    Aleksi Autti ( Juho Heikin sukuhaara)

 

Muut sukuneuvoston jäsenet:

Juho Heikin sukuhaara

Johanna Autti                    varajäsen: Eila Kontas

Päivi Autti                         varajäsen: Aulikki Autti

Sauli Niskala                     varajäsen: Kimmo Kaltio

 

Antin sukuhaara

Teuvo Piirainen                 varajäsen: Kaija Kinnunen

 

Simo Pekan sukuhaara

Raili Koistinen                  varajäsen: Esa Virtanen

Timo Harju-Autti              varajäsen: Eini Kestilä

Sanna Honkanen               varajäsen: Leila Kolppanen

 

Toiminnantarkastajaksi  valittiin Juha Heiskanen ja varalle Erkki Uutela.

Uusi sukuneuvosto on pitänyt yhden sähköpostikokouksen  7.11.2016. Siinä se valitsi sihteerikseen  Johanna Auttin ja rahastonhoitajaksi Aino Ollosen.  Samassa kokouksessa sukuneuvosto hyväksyi myös tämän lähetettävän jäsenkirjeen.

» Rovaniemen seurakunnan tervehdys

» Avauspuhe 9.7.2016

» Toimintakertomus 2011–2016

» Toimintasuunnitelma 2016–2021