Auttiköngäs

Auttiköngäs on noin 16 metrin jyrkkärantainen putous Auttijoessa. Koko könkään seutu kuuluu Korouoman kanssa samaan murtuma-alueeseen, joka on syntynyt maajäristyksessä noin miljoona vuotta sitten. Mannerjää peitti myöhemmin koko alueen ja jään sulaminen alkoi noin 11 000 vuotta sitten; nykyistä muistuttava seutu on ollut noin 8000 vuotta.

Autti-nimestä olen jo Teille kertonu jo vuoden 1993 sukukukouksessa, mutta kerrattakoon asia vielä tässä. Nimen määriteosana on saamelainen sana ávzi, joka merkitsee rotkoa ja laaksoa. Peräpohjalaisessa murteessa se on saanut muodon autti : auttin. Sana siis taipuu samalla tavalla on murteen mettä : mettän. Myös nimen perusosa on alkuaan saamelaisperäinen sana köngäs < geannes, joka tarkoittaa jyrkkää koskea, putousta. Sana esiintyy pääasiassa pohjoissuomalaisissa paikannimissä.

Könkään rotkoseutu on siis koko Autti-nimien alkupaikka ja samalla myöskin sukunimemme perusta. Nimi kertoo alueen vanhasta saamelaisvaikutuksesta, joka jatkui täällä aina 1600-luvulle asti. Seudulle asettunut talonpoikaisasutus otti nimen käyttöönsä ja niin se on säilynyt nykyaikaan asti. On luonnollista, että paikka on ollut erätaloutta elävälle saamelaisväestölle tärkeä maamerkki, joten sen tarkoitealue on muodostunut hyvin laajaksi.

Nimestä on ollut käytössä kaksi muotoa: Auttinköngäs ja Auttiköngäs, joista jälkimmäinen on paikkakunnan murteen mukainen. Yleisesti käytössä on myös lyhempi muoto Köngäs. Murteen mukaisesti taivutetaan (Autti)köngäs : (Autti)könkhän : (Autti)könkhälä, (Autti)könkhäle jne.

Muita Autti-rypääseen kuuluvia paikannimiä ovat Auttijoki, Auttinsuu, Auttijärvi, Auttilampi ja Vähä Auttijärvi. Nimestä on muodostunut myös asutusnimi, josta myöhemmin on tullut myös sukumme sukunimi, kuten vuoden 1993 sukukokouksessa esittelin.

Auttikönkään alapuolella oleva pieni putous on nimeltään Pikkuköngäs eli Alaköngäs. Sen alapuolella oleva kapea ja sola ja lampare on nimeltään Suntti, joka on on skandinaavinen sana ja tarkoittaa salmea. Eteläpuolella sijaitseva vaara on Könkäänvaara ja samalla puolen jokea ovat myös Könkäänjänkä, Könkäänlampi ja siitä Könkäänlamminoja Auttijokeen. Joen pohjoispuolella on jyrkkärinteinen Ispinävaara. Sana ispinä merkitsee rasvaa tai eläimen sisäelimiä.

Jyrkästä koskesta huolimatta Auttijoki on ollut tärkeä kulkureitti. Sukumme taloista on könkään kautta kuljettu Karjalan ja Elätin niityille. Könkään ohi vedettiin veneet ja kannettiin tavarat. Tällaisesta matkasta esitin isäni kuvauksen ensimmäisessä sukujuhlassa.

Pohjois-Suomen metsien hakkuut alkoivat viime vuosisadan loppukymmeninä ja niihin liittyy myös uittojen alkaminen. Puita ei uitettu vain Kemijoella vaan myös pieniltä sivujoilta tuotiin puut jopa täyspitkinä kevättulvien aikaan. Näin uitettiin myös Korojoelta ja Auttijoelta. En ole toistaiseksi selvittänyt vielä tarkoin alkamisvuotta, mutta ensimmäisiä uittoja on todennäköisesti voinut olla jo 1870-luvulla, ja viimeiset uitot olivat 1960-luvun alussa.

Veden kulkua säätelemään Auttikönkääseen on tarvittu tammi sekä puiden uittoa varten ränni. Ensimmäisten rakentamisesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vuoden 1895 matkakertomuksessaan Arvo K. (Korhonen) kuvaa rännin jo ränsistyneeksi ja kuluneeksi. Martti Auttin muistelujen mukaan ainakin seuraavaa ränniä on ollut vuosisadan vaihteessa rakentamassa sukumme jäseniä: Juhon Antti lastensa Ollin, Aapon ja Hildan kanssa.

Könkäänvaaran puolella on ollut Metsähallituksen rakentama kämppä ja rannassa vahtikoppi, jotka molemmat on purettu pois. Nykyisin matkalijoita palveleva kahvilarakennus on ollut paikalla alun toistakymmnentä vuotta.

Auttiköngäs on rauhoitettu vuonna 1929 ja sen lähimetsiä hoidetaan vuodesta 1985 lähtien Metsähallituksen aarnialueena. Koko könkään alueen voi kiertää luontopolkureittiä pitkin.

Auttiköngäs

Auttikönkäällä on jyrkkä, noin 150 jalan korkuinen putous. Paikan luonto on varsin omituinen: vuori on tässä haljennut kahdeksi ja muodostaa kapean rotkon, jossa joki juoksee. Se suuri veden paljous, joka tulvan aikana tästä solasta pusertuu, putoaa höyryvänä pärskynä ikäänkuin syvään sammioon, jonka seinissä kummallakin puolella on pystyt sileät kallion seinät. Nielun alla voipi ihminen seisoa kastumatta. Ison veden aikana köngäs epäilemättä on Suomenmaan kauniimpia paikkoja. Tarina tästä käypi semmoinen että Piru kerran vuodessa käypi Auttinkönkäässä kylpömässä. Muutamana lauvantai-iltana hän tuli Portimon taloon Simossa ja kun yritti poijes lähtemään, kysyttiin mihinkä hänellä niin kiire oli. Piru vastasi että hänellä oli ”Kemi käymättä ja Torniossa mies tappamatta ja sitten pitäisi yöksi joutua Auttikönkähäsen kylpömään”.

Appelgren, Hjalmar 1882: Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa s. 69—70. Muinaismuistoyhdistyksen vuosikirja V.

– – /

Auttikönkään alapuolelta

Sitten joki loppuu tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla kädellä on jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin väkivaltaisesti reväisty rikki liitoksistaan. Suuri ei siihen aukko ole sittenkään syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole enään jälkeäkään äskeisen solan säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet. Veden kulkuväylä, metrin kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkänä vuoren kuvetta kiveröisissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja pohja muodostuneet julman epätaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin kohisevana vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäksensä, pudoten könkään päältä ihan tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen. – Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden vihaisia puuskuja kestäessään saa kestää varsinkin muuan kallionmöhkäle, joka on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden vinhaa vauhtia pidättelemään.

Olihan tuokin jotakin katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin tyyni joki, joka rauhaisana luikertelee kautta sydänmaan salojen ja korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron tyyntä kulkua estämään. Silloinpä sekin muuksi muuttuu, raivoksi rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille, käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten väkirynnäkölllä ryöstäydyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa luonto kuitenkin jo taasen tasaantuu. Ja tuossa lammen tyyneydessä se ikäänkuin ihmetellen itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättilästyötä, jonka hän on tehnyt, tai kuin matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta pistää pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja tuo korven kulkija ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan ottaa juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tapaansa hiljaisena ja vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.

Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman Suomemme metsissä ja vuoristoissa viljalti semmoista löytyy, kunhan ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistä esille kaivetuiksi?

–/

Kaikella on kuitenkin ”varjopuolensa”, niinpä luonnossakin. Ja jos ei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen pitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin on tuossa sydänmaan kuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää sen puhtautta ja kauneutta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo se näet ei ole kammonnut kajota tuohonkin, tekisipä mieli sanoa luonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin olikin siinä vasemmalle puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu tukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikoitellen sisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi rännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut hirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan oli niitä suojaamassa. Siten se vieläkin katsojille kertoi, että moni tukki oli siinä kuitenkin sojona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut voittamattoman esteen panna.

Vaikka tuo jo osaksi rappiolle joutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se kuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli, miten ihminen pystyy luonnon raa´an voiman voittamaan, sen laatimat pahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimalla, vaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa jonkulaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman voittajana, sen ylpeyden masentajana.

–/

Arvo K. (Korhonen) 1895: Veneellä poikki Suomenniemen. Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla s. 45—47. 3. painos. Kuusamo.

Kerran Auttijoen uiton työnjohtajana oli Pitkä-Jokkalaksi kutsuttu mies Oikaraiselta. Hän oli mennyt tammen vesilautaa asettelemaan ja joutuikin vesireiästä virran mukaan ja jäi kiinni isolle kivelle, josta hänet saatiin köyden avulla pelastetuksi. Sitä kevättä kutsuttiin Auttissa myöhemmin Jokkalan kevhäksi.

* * *

Kerran taas työnjohtajana oli Pentti Westerlund. Helluntaina hän oli kämpällä sanonut leikillään, että pannaan yksi vieraista könkääseen. Ennen vieraiden tuloa hän itse otti keksin ja rupesi solimaan puita ränniin. Kun keksinvarsi löi tammen niskapuuhun, niin silloin hän lensi uittoränniin virran mukaan. Ylhäällä olleet miehet heiluttivat alhaalla oleville vonkamiehille, jotka luulivat ison juurikan tulevan ränniä alas. Se oli kuitenkin mies kädet edellä. Westerlund sai mustelmia ja lyhyt nahkatakki meni palkeenkielille. Mies sairasti joitakin päiviä Harju-Auttin talossa – totesi vain: ”Olipa perkkele kylymä kylypy”.

* * *

Joskus 1930-luvulla Auttin asutusalueen seuduilla kaivettiin metsäojia. Työmiehiä oli eri puolilta Suomea. Kerran heillä oli tullut ilmeisesti ryyppyseurueessa riitaa ja yksi mies katosi. Häntä etsittiin ja lopulta löydettiin Auttikönkäästä. Murhan tehneet joutuivat kärsimään teostaan.

* * *

Toisen maailmasodan aikana kylällä liikuskeli venäläinen vankikarkuri, jonka tiedetään käyneen hakemassa ruokaa talojen puojeista. Saatiin myös vihiä, että hän piileskelisi Auttikönkään kämpällä. Kylän suojeluskunnan vartiomiehet lähtivät häntä etsimään ja pidätyksen yhteydessä käytettiin asetta. Vanki kuoli ja hänet haudattiin könkään eteläpuolelle, ei kauas kämpästä. Myöhemmin ruumis on viety pois.

* * *

Helluntai oli siis ennen yleinen retkipäivä, olihan köngäs silloin komeimmillaan. Rovaniemen seurakunnan retkellä joskus 1950-luvun alussa kanttori Eino Miettusen Martti-poika putosi Ispinävaaran puoleiselta riutalta alas kivikkoon. Hän sai vaikeita vammoja, mutta pelastui.

Laurukainen hukutti vihonvenäläiset Auttikönkääseen

Pohjoissuomalaisessa kansanperinteessä on monia tarinoita Laurukaisesta, taitavasta nuoresta sankarista, joka useimmiten otettiin oppaaksi vaikeille kulkureiteille. Liikkuipa hän kerran Auttijoellakin.

No onhan siitä semmonenki juttu, että se ois pitänyt tuola, vihonvenäläiset kulukenhe olis. Joku Laurukainen olis pitänyt ollat tuomasa, laskenus sieltä alas. Se oli tyyni suvantomatka siihen könkhälet tulla. Se oli sanonu että pankaahan nukkumhan, niin kyllä häl laskee menemhän alas käsin. Ja ne oli pannu nukkumahan siihen venheshen, ja köngäs ei kovin kaukana ollukhan. Se on Laurukainen laskenu siihen, että itep päässy hyppäämhän sieltä venhestä pois. Ja vene painu vihonvenäläisten kans siihen könkhäshen. Mie en tiijä onko totta, kukapa sen tietää. Oli sanonu että ”hyvin mändih, mela vilahti”. Siinähän on ylempänä Surmaniva, en tiijä, onko siinäki joku tapahtunu, pieni niva.

Kertojana Filpus Harju-Autti (1906—1987), nauhoitettu pääsiäisenä 1984.

* * *

Pääministeri Urho Kekkonen oli ensimmäistä kertaa presidenttiehdokkaana ja vuonna 1955 Maalaisliitto oli järjestänyt hänelle helluntaiksi puhetilaisuuden Auttikönkäälle. Sää ei oikein suosinut, vaan satoi räntää. Se ei kuitenkaan Kekkosta haitannut: puhuessaan hän aina välilllä pyyhkäisi räntää kaljultaan. Tilaisuuden jälkeen juotiin kahvit Mikko Uusi-Auttin talossa.

Suorsan ukko putosi riutalta

Se oli siinä könkhän sivula, Suorsan ukko, Jussi Kiviniemi, vanha isäntä. Se pyyti matheja sieltä könkhän alta, sieltä Pikkukönkhän niskalta. Ja se tuota oli porola ajamasa, ja ajanus siihen kallion riutan pääles siihen niil lähele. Sillä oli iso turkki päälä ja ajo niin tipale että lumivyöryn matkasa ja putos kymmeniä metriä, parikymmentä metriä – riutta oli parikymmentä.

Niin se oli sielä sitte siunaillu että mitenkä täsä on käyny. ”Olenko mie kuollu? Mie luulin, että mie olen kuollu.” Mutta eihän siinä mithän, ku turkki päälä ja lumem matkasa. Ei mithän tulluk koko ukole. Eihän se ollu kuollu. Sieltä seleves ku hyvät pojat.

Kertojana Filpus Harju-Autti (1906—1987). Nauhoitettu pääsiäisenä 1984.

Marketta Harju-Autti

Teksti on julkaistu AUTTIN sukulehdessä n:o 1 kesällä 2001